Short story (in Finnish)

Short story (in Finnish)

Haukonperäntie



Se aamu alkoi aivan kuin mikä tahansa viidestätoista muusta kesäloma-aamustani. Makuuhuoneen katon tapetti piti minua vallassaan noin puoli tuntia, jonka jälkeen jalkani viimein valuivat kylmälle parkettilattialle. Aamutokkuraisten askeleitteni ääni hukkui pian keittiön ikkunasta tulvivaan haavanlehtien kahinaan. Kahvinkeittimeni rohisi rauhoittavasti istuutuessani pöydän ääreen.
Edellisen päivän lehti, jota en ollut vielä vaivautunut avaamaan, retkotti pöydällä kuivakan näköisenä. En oikein tiennyt, miksi olin mennyt ostamaan sen, olinhan luvannut itselleni, etten kiinnittäisi maailman menoon mitään huomiota koko lomani aikana. Uutisissa oli aina vain jotain huonoa, enkä tarvinnut lisää turhaa stressattavaa. Sipaisin lehden mielenosoituksellisesti lattialle ja syvennyin tuoreen kahvini tuoksuun.


* * * *

Viisareiden osoittaessa kello kahtatoista päätin soittaa tuttavalleni. Tämä oli luvannut lähteä reippaalle juoksulenkille kanssani, ja halusin selvittää, oliko hän ollut tosissaan vai ei. Kaivoin hänen numeronsa puhelimen muistista ja painoin hieman nuhraantunutta vihreää nappulaa. Kaiuttimesta kuului hetken aikaa pelkkää tuuttausta, sitten se loppui kuin seinään ja jäljelle jäi tyhjä hiljaisuus. Oliko vanha kännykkäni viimein hajonnut? Läimäisin sitä hieman siinä toivossa, että vika korjaantuisi, mutta mitään ei tapahtunut. Katkaisin puhelun ja yritin soittaa muille ystävilleni.
Tulin siihen tulokseen, että luotettava elektroninen kumppanini oli lopultakin saavuttanut kaatopaikka-asteen, sillä mihin tahansa numeroon soittaessani tilanne oli sama. Viestejä kännykkäni ei ollut suostunut lähettämään kuukausiin. Huokaisin ja laskin muovirohjon pöydälle.
Puhelimen puutteessa päätin lähteä kävelemään tuttuni luo. Avatessani oven minua tervehtivät tasaisen pehmeä tuuli ja harmaan ja valkean kirjoma haalea taivas. Ilma ei ollut lämmin muttei kylmäkään, ihoni ei rekisteröinyt lämpötilaa ollenkaan. Vaikka tuuli, ilmassa oli havaittavissa jonkinasteista ahdistavaa tunkkaisuutta.
Päästin lenkkarini rapistelemaan pihan sorapinnoitetta tasaisen reippaaseen tahtiin.

* * * *

Pihatieni päättyessä eteeni avautuva näky sai minut korvaamaan yhden sisäänhengityksen kummastuneella huokauksella. Maantien varrella jökötti parkissa kymmenittäin autoja. En muistanut, että lähistöllä olisi ollut minkäänlaista tapahtumaa sinä päivänä. Tasaisessa maisemassa ei näkynyt mitään muutakaan kiinnostavaa, joka olisi saanut ihmiset kokoontumaan tänne, keskelle ei mitään.
Olisin kysynyt joltakulta, mitä ihmettä oikein oli menossa, mutta koko pitkän autojonon läpi käytyäni huomasin, että ketään ei näkynyt. Autot olivat typötyhjiä, kaikki keulat poikkeuksetta suunnattuina kohti Haukonperän maalaiskuntaa. Jostain oudosta syystä mieleeni tuli, että ne näyttivät aivan kuin katselevan, odottaen. Päättelin sitten, että kahvini oli ollut hieman liian vahvaa, ei mielikuvitukseni tavallisesti laukannut näin vilkkaana.
Muutaman minuutin näkyä ihmeteltyäni päätin jatkaa matkaani. Ehkäpä uutisia tiiviimmin seuraava tuttavani tietäisi asiasta jotain. Jos ei, ainakin voisimme pohtia mysteeriä yhdessä.

* * * *

Tie oli yllättävän hiljainen, vaikka oli perjantai. Itse asiassa en nähnyt koko matkalla yhtään autoa, lukuunottamatta useita outoja pysäköityjä. Vastaani ei tullut edes kävelijöitä tai inhottavia himopyöräilijöitä, joita olin usein kiroillen joutunut väistelemään. Osittain nautin rauhallisesta kävelylenkistäni, mutta jokin kalvoi minua. Pääni takaosassa kierteli se outo tunne, joka tulee aina silloin, kun joku väittää ettei ole jättänyt mitään kertomatta. Tunne siitä, että jotain on tekeillä oman selän takana.

* * * *

Nähdessäni tuttuni pihassa hänen punaisen farmariautonsa, huokaisin helpotuksesta. Hän ei sentään ollut lähtenyt seikkailemaan keskelle peltomaisemia, tai siltä ainakin vaikutti. Hänen pyöränsäkin vain nojaili rennosti talon seinään. Lampsin suorinta tietä ovelle ja survaisin ovikellon nappulaa.
Kuulin iloisen kilkattavan melodian kimpoilevan talon sisällä. Odotin hetken, ja kun vastausta ei kuulunut, tökkäisin nappia uudelleen. Melodia oli sama, kuten sitä seuraava hiljaisuuskin. Henkäisin syvään ja kirosin huonoa onneani ja tuttavaani. Käteni laskeutui epähuomiossa ovenkahvalle, ja yllätyksekseni huomsin, että ovi ei ollut lukossa.


* * * *

"Hei! Onko täällä ketään kotona?"
Sain vastaukseksi ainoastaan sanojeni kalpean kaiun. Hiivin käytävää pitkin olohuoneeseen, mutten löytänyt ketään. Olohuoneen pöydällä lojuivat aamun lehti ja kupillinen kylmää kahvia.
Mietin, minne ihmeeseen tuttavani oli oikein mennyt. Ja miksi hänellä oli ollut sinne niin kiire ettei hän ollut ehtinyt juoda kahviaan loppuun saati lukita oveaan?
On pakko myöntää, että siinä vaiheessa minua alkoi oikeasti pelottaa. Hänen takkinsa, kenkänsä, kännykkänsä ja avaimensa olivat paikoillaan. Hänen tietokoneensakin oli päällä, mutta mitään ei tapahtunut, kun koitin avata nettiselainta. Yritin hätääntyneenä soittaa hänen kännykällään, mutta minkä tahansa numeron näppäilin, vastauksena oli vain muutama tuuttaus ja sen jälkeen kylmä hiljaisuus.

* * * *

Istuin sohvalla lamaantuneena yrittäen koota itseni. Olin toiveikkaana avannut television, mutta turhaan. Joka kanavalta tuli pelkkää hermostuttavan kohisevaa lumisadetta. Yritin selitellä itselleni, että kaikki oli kunnossa, vaikken uskonutkaan niin.
Syvään huokaisten päätin viimein lainata tuttuni pyörää ajaakseni viiden kilometrin matkan Haukonperän keskustaan. Päätelmissäni olin tullut siihen tulokseen että ainakin voisin yrittää soittaa kylän viimeisestä puhelinkopista vaikka koko paikka olisi mystisesti tyhjentynyt.


* * * *

Punaisen Helkaman etuvalo kyräili minua arvostelevasti kun hiivin ovelta sen luo. Tartuin pyörää kahvoista ja talutin sen pihan poikki varoen riipimästä sen kuoriutuvaa maalipintaa. Satula oli edellisöisen sateen jäljiltä inhottavan kostea mutta pakotin itseni polkemaan kiivaaseen tahtiin kohti keskustaa.
Haukonperäntie oli reunustettu kaikenlaisilla autoilla: henkilöautoilla, pakettiautoilla ja muutamalla linja-autolla ja rekalla. Näistäkin autoista jokainen oli parkkeerattu keula keskustaa kohti. Kun en koko matkan aikana nähnyt yhtään mitään liikkuvaa itseni ja tuulessa tanssahtelevien puiden lisäksi, ahdistukseni syveni entisestään.


* * * *

Vatsaani kouraisi aivan kuin joku olisi vetänyt keuhkoni vatsaontelon kautta ulos. Keskustan kaikki kadut olivat täynnä autoja, kaikkien keulat päättäväisesti suunnattuina kaakkoon. Henkäisin pari itkunsekaista keuhkollista ilmaa yrittäen epätoivoisesti tyynnytellä itseäni. Jalkani hulmahtivat voimattomiksi ja jouduin laskeutumaan satulasta. Tämä ei voinut olla totta, ei tällaista oikeasti tapahdu, näen vain unta, tälle on varmasti jokin järkevä selitys. Ajatukseni laukkasivat ympäriinsä mielenvikaisen kojootin lailla.
Vedin syvään henkeä ja lähdin taluttamaan pyörää kohti puhelinkoppia käsieni täristessä hervottomasti. Vain askeleideni ratina ja pyörän ketjujen hiljainen kitinä todistivat minulle, etten ollut yllättäen kuuroutunut. Hiljaisuus oli niin syvä, että lähes tunsin sen painavan hartioitani.
Kopin ovi avautui äänekkäästi kiljahtaen saaden minut säpsähtämään. Rasvaisilla sormenjäljillä koristeltu luuri roikkui telineessään pätevän näköisenä. Sain kaivettua taskustani kolikon, joka karkasi täriseviltä käsiltäni kopin lattialle. Nostin sen ympärilleni vilkuillen ja survaisin sen raha-aukkoon. Tartuin luuriin, näppäilin hätänumeron ja toivoin parasta.


* * * *

Paras ei kuunnellut toivettani. Sain tuntea hetkellisen toivon leimahduksen kuunnellessani varatun numeron tuuttausta, mutta pian molemmat sammuivat ilkkuvaan hiljaisuuteen. Romahdin polvilleni ja tuijotin tyhjänä johdossaan keinuvaa luuria.
Tunsin samaa hiljaista, hyväksyvää epätoivoa kuin kuka tahansa ihminen tuntee nähdessään unia maailmanlopusta. Kun kaikki on menetetty, sitä vain toteaa rauhallisesti, että nyt kävi näin.
Kapusin takaisin jaloilleni ja lähdin etsimään jotain syötävää.


* * * *

Tuosta haaleasta päivästä on kulunut jo viikkoja, ehkä jopa kuukausi. Haluaisin sanoa, että kaikki selvisi ja että kaikki on nyt kunnossa, mutten voi. En ole löytänyt ketään. En ole saanut mitään selville. Olen lukenut kirjastossa lehtiä päivien ajan vain saadakseni jotain selville, mutta turhaan.
Eräänä torstaina päätin lähteä ajamaan jonnekin. Toiveikkaana siitä, että löytäisin jonkun ajaessani, kokeilin vanhan Mazdan ovea. Se oli auki, ja kiiltävät avaimet kiltisti virtalukossa. Olin jo aikeissa nousta kuskin istuimelle, mutten kyennyt. En uskaltanut.

* * * *

Olen varma siitä että ne katselevat minua, kun kävelen. Pilvinen taivas heijastuu niiden etuvaloista joka päivä samanlaisena, mutta jokin muuttuu.
Minusta tuntuu yhtenään, että joku tarkkailee minua. Takaraivossani jyskyttävä tunne voimistuu päivä päivältä, enkä saa siltä rauhaa edes öisin. Herään vähän väliä olemattomiin ääniin, ja kun nousen katsomaan ikkunasta, ne ovat siellä, liikkumattomina siluetteina.

* * * *

Askeleeni kuljettavat minua hiljaisen autojonon ohitse. En tiedä, miksi kuljeskelen ympäriinsä jalat turtana etsien turhaan jotakuta. Pilvet eivät enää liiku.
Havahdun yllättävään ärsykkeeseen, enkä aluksi ymmärrä, mikä aisteistani on käytössä. Kun viesti ehtii perille, sydämeni jättää lyönnin tai pari väliin.
Kuulen jotain kohtalokkaan läheltä takaani. Äänestä en voi erehtyä; se on rekan torven toitotus.


~LOPPU~